08 elo Mitä uutta erikoispyörät voivat tuoda harjoitteluun (1/4): Fiksi – Opi pyörittämään
Suuressa mittakaavassa kun kestävyyskuntoa nostetaan pyöräillen, ei sinänsä ole väliä minkälaisella pyörällä sen tekee. Tuotettu teho on sama tuotti sen sitten minkälaisella pyörällä. Tästä kirjoitin aiemmin jo blogitekstin.
Kuitenkin, asiaa voidaan katsoa myös toiselta kannalta. Erityisesti kun pyöräilyä harrastaa paljon, sanotaan yli kymmenenkin tuntia viikossa, tuo kaikenlainen vaihtelu mukavaa irtiottoa rutiineihin. Ja kun aletaan hienostelemaan voidaan huomata, että erilaisilla erikoispyörillä on erilaisia painotuksia, vahvuuksia, heikkouksia ja ominaisuuksia, jotka tiedostamalla saa pyöräilystä vaihtelevampaa kuin vain yhtä pyörää käyttämällä.
Tässä neliosaisessa sarjassa kerron omakohtaisia näkemyksiäni erilaisten erikoispyörien käytöstä: vapaaratattoman (eli fiksin), nojapyörän ja ergometrin (eli kuntopyörän, jolle voi antaa poljettavan tehon) käyttö verrattuna normaaleihin vaihdepyöriin. Lisäksi kerron mielipiteeni muista erikoispyöristä, joita en ole kokeillut (yksipyöräinen, potkupyörä ja sähköpyörä).
Fiksi – Opi pyörittämään
Fiksillä on kaksi ominaisuutta, jotka erottavat sen normaalista pyörästä:
- Siinä on vain yksi vaihde;
- Siinä ei ole vapaaratasta, eli aina kun takapyörä pyörii, myös kammet pyörivät.
Nämä ominaisuudet takaavat uudenlaisen ajokokemuksen lenkeille.
Toisinaan tuntuu, että fiksien käyttö kaupunkipyörinä olisi jokin suhteellisen uusi ilmiö. Itse hankin fiksin harjoituskäyttöön kun luin 80-luvulta olevasta pyörävalmennuskirjastani sen käytöstä. Eli ihan uusinta uutta fiksin käyttö ei pyöräharjoittelussa ole. Ratapyöräilyssähän muuta pyörää ei edes tunneta kuin jarruistakin riisuttu fiksi.
Yksi vaihde tuntuu aina väärältä
Yksi vaihde tarkoittaa, että polkija joutuu oman mukavuusalueensa ulkopuolelle kadenssin (pyöritysnopeuden) suhteen jatkuvasti. Ylämäessä ja vastatuulessa tuntuu olevan liian suuri vaihde ja kadenssi on totuttua matalampi. Myötätuuleen mennessä taas sopivaa vauhtia ylläpitäessä kadenssi kasvaa selkeästi normaalia korkeammaksi. Sanalla sanoen, yhden vaihteen takia saa lenkillä harjoitella niin voima-ajoa matalalla kadenssilla kuin nopeampaa pyöritystä korkealla kadenssilla.
Vapaaratas uupuu: opit pakosti pyörittämään
Yksivaihteisuus omalta osaltaan työntää polkijaa oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Siltikin vapaarattaan puuttuminen on se olennainen seikka, mikä rysäyttää polkijan täysin totutusta maailmasta ulos ja mikä tekee fiksistä omanlaisensa pyörän.
Jos yhtään yrität liu’utella, niin pyörä nytkäyttää jalkoja ilkeän muistuttavasti ympyräradalle. Fiksillä polkiessa ei saa hetkenkään rauhaa tai lepuutusta. Jos kokeilet tehdä maksimaalisen sprintin 170 kadenssilla, niin sprintin jälkeen on jatkettava 170 kadenssilla menemistä, et voi levätä heti maksimaalisen suorituksesi jälkeen.
Osut kuoppaan pyörällä. Tasapainosi horjahtaa ja käsissä tärisee. Ei auta, pakko jatkaa polkemista.
Risteys lähestyy ja on jarrutettava. Vaan myös jarruttaessa on jalkojen samalla poljettava pyörää eteenpäin (jos ei jarruta yrittäen polkea taaksepäin).
Ja viimeisenä se pahin: pitkän ylämäen jälkeen koittaa jyrkkä ja pitkä alamäki, jossa nopeus nousee lähemmäs 50 km/h. Lepoa rankan mäen jälkeenkö? Ei suinkaan vaan rankka kadenssiharjoitus kun jalkojen on pyöritettävä tiukasti keskittyen 170 kierrosta minuutissa koko mäki alas.
Itselleni vaikeinta oli oppia, ettei kovaa tehdyn ylämäen jälkeen saanutkaan lepuutella jalkoja edes hetken verran alamäkeen lähdettäessä.
Toisin sanottuna fiksin kanssa lenkkiä tehdessä oppii nopeasti siihen, että polkemista voi tehdä ja sitä on pakko tehdä tuli vastaan mitä tahansa. Tämä voi olla korvaamaton taito etenkin pyöräilyn aika-ajoa ajatellen. Vähemmän valmennuksellisesti ajatellen se on kokemus jota ei voi saada normipyörän kanssa.
Lisäksi fiksin kanssa ajaessa kadenssiharjoitusta tulee tehtyä pakosti, kun jokaisessa alamäessä pyörän vauhti kiihtyy ja ajajan on pakko pyörittää jalkoja alamäen jyrkkyyden mukaan kovemmin tai hurjan paljon kovemmin.
Mitä fiksi maksaa?
Jos fiksin haluaa omaksi, sellainen on yllättävän halpa. Monet pyöräkaupat muuntavat jo olemassaolevan pyörän suhteellisen edullisesti fiksiksi. Itse muutin 60-luvun kilpapyöräni fiksiksi ostamalla tarvittavan vapaaratattoman takanavan ja rakentamalla sen ympärille kiekon. Kokonaishinta taisi olla vajaa 200 e.
Koska fiksissä ei ole vaihteita, takarattaita tai vapaaratasta, on hyvä fiksi yleensä selkeästi halvempi kuin hyvä vaihdepyörä. Käytettynä ostettaessa 500 e budjetilla saanee varmasti jo hyvän fiksin alleen.
Fiksillä pois mukavuusalueelta ja apua ajotekniikkaan
Yhteenvetona siis, fiksillä polkiessa joutuu pakotetusti lenkeillä pois omalta mukavuusalueelta niin vaihteettomuuden kuin vapaaratattomuuden kannalta. Omasta mielestäni fiksillä on erilaisuutensa takia hauska ajella maaseutuja. Keskinopeudet sillä ovat samaa luokkaa kuin vastaavanlaisen normipyörän kanssa. Kaupunkiajosta en fiksillä kuitenkaan pidä, koska sillä ei voi liu’utellen tarkkailla kaupungin hälisevää liikennettä ja ympäristöä. Suoraan sanottuna ihmettelen sen suosiota nimenomaan kaupunkipyöränä.
Kovempi-intensiteettisiä vauhtikestävyys- ja intervalliharjoituksia fiksillä on vaikea tehdä, jos ei nimenomaisesti vaihda siihen riittävän isoa vaihdetta. Mutta peruskestävyyslenkkeihin se tuo mukavaa vaihtelua ja tietynlaista huolettumuutta.
Jotkut väittävät vielä, että fiksillä pääsee paremmin ykseyteen oman pyöränsä kanssa. Tällaiseen en ota kantaa; jokainen tunnustelkoon tällaisia tuntemuksia omassa sisimmässään.
Ei kommentteja